Selostusta Pietarin kaupastamme

Raasulin ja Sirkiänsaaren kylät olivat aivan Venäjän rajalla. Niiden halki johti leveä valtamaantie, joka jatkui yli rajan, aina Pietariin saakka. Rajalta, Raasulin kohdalta sanottiin olleen Pietariin matkaa noin 60 virstaa, ja Sirkiänsaaren kylän kohdalta lienee ollut suunnilleen sama matka. Näillä teillä oli 1800 luvulla, aina vuoteen 1917 saakka, vilkas liikenne. Hevosia kärryineen tai rekineen ja kuormineen tuli ja meni melkein lakkaamatta. Pietariin vietiin ja sieltä tuotiin tavaraa kaikenlaista. Kuormien kuljetus tapahtui hevosilla. Autot olivat siihen aikaan harvinaisuuksia. Rautatie valmistui vasta 1917, eikä se ehtinyt liikenteeseen vaikuttaa. Raasulin kylän kohdalta alkoi rajalta kivinen sepelitie, joka jatkui Pietariin saakka.


Raasulin rajariuku
 
Venäjän puoleinen kirjava riuku

Raasulissa oli kaksi "sastovaa", Suomen ja Venäjän sastovat. Ne sijaitsivat noin 100 metrin päässä rajasta, kumpikin omalla puolellaan. Ne olivat kookkaita puutaloja, joissa asui tullivartijoita, ja Venäjän puolen sastovassa lisäksi sotilaita. Sastovien kohdalla oli "riuku", estepuomi tien poikki. Tästä ei kukaan päässyt ohi ilman tarkastusta. Tullivartijat tarkastivat jokaisen kuorman, joskus jalankulkijatkin. Vasta tarkastuksen jälkeen aukaistiin riuku. Se kohosi ylöspäin, ja matkustaja sai ajaa sen alitse. Venäjän puoleinen riuku oli valkoisen ja ruskean kirjava, ja Suomen puoleinen riuku keltainen. Tästä johtui, että Venäjän puolella käynyt; usein kertoi käyneensä "kirjavan riuvun takana".


Tullitalo vuonna 1939
 

Oli useita tunnettuja "parisniekkoja", Pietarin tien kulkijoita, jotka matkustivat tätä tietä edestakaisin säännöllisesti, noin kerran viikossa. He olivat teettäneet erikoiset, tähän tarkoitukseen soveltuvat ajopelit. Kesällä heillä oli nelipyöräiset, neljällä resorilla varustetut kärrit, ja talvella iso "saahka". Molemmissa oli isot laidat, joiden sisään sopi paljon tavaraa. Nämä ajoneuvot olivat tavallisesti mustaksi maalattuja, ja kaikin puolin siistiä tekoa. Vahvojen hevosten vetäminä ajelivat parisniekat näissä laidoissa Pietarin tietä edestakaisin.

Tien laidassa oli useita "tsainoita", joissa matkustavaiset levähtivät ja ruokkivat hevosiaan. "Tsajun" lisäksi sai näistä myös ruokaa. Näissä tsainoissa oli tavallisesti vilkas elämä ja matkustavaisia oli pöydät täynnä. Tupakansavu ja viinan lemu täytti usein ilman. Melu ja rähinä olivat usein korvia särkevää. Tsajuannos maksoi tavallisesti 5 kopeekkaa. Siitä annoksesta sai juoda niin paljon kuin maha kesti. "Kipetkua", keitettyä vettä sai kutsua aina lisää niin paljon kuin halusi. Kolmella kopeekalla sai yhden pullan ja viidellä kopeekalla hieman suuremman. Lautasellinen lihakeittoa maksoi tavallisesti 5 kopeekkaa. Leipää sai parilla kopeekalla ison annoksen.

Yleisin artikkeli, jota Venäjälle vietiin, oli maito ja sen yhteydessä "liuhki". Melkein jokaisessa kylässä Raudun pitäjässä oli näitä maitoparisniekkoja. Ammattikunnan merkkinä oli heillä edessään iso, valkoinen "peretniekka". He ajelivat ympäri kylää ja kokosivat maidon tai liuhkin joka talosta. Liuhki saatiin siten, että maitoruukun päälle noussut kerma puhuttiin ja kaadettiin toiseen astiaan. Vasta myöhemmin opittiin käyttämään separaattoria. Maito ja kerma mitattiin "ruskalla". Kuljetusastioita sanottiin "kuksinoiksi". Maitoparisniekkoja sanottiin myös "molotniekoiksi".

Myös naiset saattoivat antautua tähän maidonvälittäjän ammattiin. Raasulissa, lähellä rajaa, maantien laidassa asui "Maito-Mari". Hän ajoi säännöllisesti Pietarin väliä, kuljettaen maitoa sinne. Hän oli talon isäntä sekä emäntä samalla kertaa. Hän piti hyviä lypsylehmiä, joita "piika" lypsi ja hoiteli. Tuottamansa maidon ja lisäksi useiden naapureiden maidot hän kuljetti säännöllisesti Pietariin. Takaisin tullessaan toi hän Pietarista jauhoja, ryynejä, "liiviä" ja muuta tavaraa, sekä omiksi, että myös naapurien tarpeiksi. Kun lehmille syötettiin ämpärimitalla liivihuttua, niin hyvin ne lypsivät. Maitoa ja liuhkia täytyi luonnollisesti hyvin suojella pilaantumista vastaan. Talvella maitosaakka peitettiin hyvin turkeilla ja ressuilla, ettei maito päässyt pahemmin jäätymään. Kesäksi oli varastoitu jäätä, ja jääkimpaleita pantiin maitokuksinoiden väliin ja sisälle maidon sekaan.

Hevoset, joilla Pietarin väliä ajettiin, oli hyvin kengitettävä. "Sepelitie" kulutti kenkiä tavallista enemmän. Mutta kuormakin kulki siinä tavallista kevyemmin, Tien varsilla oli kyläseppiä, jotka hyvin nopeasti kengittivät hevosen uudelleen. Kun Maito-Mari istui maitorattaille, ja otti ohjat käsiinsä, ajoi hän yhtä kyytiä noin 20 virstan päässä olevaan Lempaalaan. Täällä muutaman tunnin levättyään ja hevosta syötettyään, ajoi hän Varteinmäkeen, jossa taas lepäili. Tästä ajoikin hän jo suoraan Pietariin, maitokaupan pihaan, jossa purki kuormansa. Kun aamulla lähti kotoa, oli illalla jo Pietarissa, ei se reissu hyvällä tiellä ja hyvällä hevosella sen pitempi ollut.

Pietarissa luonnollisesti levähdettiin pitempään, joskus koko vuorokausikin. Olihan tehtävä maitotilit, ostettava kotiin ja naapureille yhtä ja toista. Usein oli naapurikauppiaallekin vietävä kauppatavaroita. Kuorman järjestelyssä kului oma aikansa. Vihdoin selvittiin paluumatkalle. Jos se sattui yöksi, koetettiin järjestää se joukolla tunnettujen kanssa, sillä kaupungin liepeillä oli kaikenlaista kulkijaa. Tavaroita oli hyvin suojeltava, etteivät joutuisi varkaiden saaliiksi. Sattui usein, että etenkin juovuksissa olevilta reissulaisilta katosi matkalla yhtä ja toista tavaraa.

Kerrottiin kaikenlaisia juttuja maitotuotteiden jatkamisesta ja sekoittamisesta. Liuhkiin lisättiin kokomaitoa ja kokomaitoon vettä. Minkä verran asiassa oli perää, ei ole tiedossa, mutta on hyvin uskottavaa, että tällaista jatkamista on tapahtunut. Molotniekka saattoi jostain talosta saada liian hyvää tavaraa ja tahtoi sen sekoittamalla laimentaa, eli yhdenmukaistuttaa muun tavaran kanssa. Rasvaprosentteja ei Pietarin maitokaupoissa siihen aikaan mitattu. Mutta kerrottiin myös, että nämä Suomen parisniekat olivat hyvässä maineessa Pietarissa. Heidän tuotteensa olivat kysyttyjä, ja heidän puheisiinsa uskottiin. Valehteleminen ja pettäminen olivat olleet Pietarissa siihen aikaan hyvin yleistä.

Paitsi maitotaloustuotteita, vietiin Pietariin myös kaikenlaista muuta tavaraa. Yleensä sanottiin, että sinne kelpasi kaikki mitä maasta ja karjasta irti sai, että yksinpä katukivetkin sinne kelpasivat. Parisniekat kokosivat kaikki pikkuvasikat ja kuljettivat ne Pietariin. Myös isot teuraseläimet ajettiin sinne suurissa karjoissa, omin jaloin. Heinäkuormiakin kuljetettiin Pietariin. Myös metsän tuotteet, sienet, tatit ja marjat sinne kelpasivat. Eräässä kylässä asui köyhä mies, jota sanottiin "Metla-Matiksi". Hän teki perheineen koivun oksista "metloja" ja kuljetti niitä Pietariin hevoskuormittain. Tästä sai hän liikanimensä. Tästä ammatista sai hän myös elatuksensa, joskin hyvin puutteellisen, sillä metlasta sai vain muutaman kopeekan Pietarissa.

Pietarista sai halvalla jauhoja, ryynejä, kauraa, väkirehuja ym. Sen vuoksi maanviljelyksen kannattavaisuus Suomessa, ainakin kannaksen rajapitäjissä, oli kovin heikkoa. Eipä ihme, että kaupankäynti suuren miljoonakaupungin kanssa oli hyvin yleistä ja antoi yrittäjilleen kohtuullisen palkan. Kerrottiinpa useiden parisniekkojen liiketoimillaan rikastuneenkin.

Tämä julkinen kaupankäynti Pietarin kanssa katkesi vuoden 1917 lopulla. Raja sulkeutui sen jälkeen aivan tarkasti. Rajalle, maantien poikki kaivettiin oja merkiksi siitä, ettei kukaan saanut mennä Venäjälle, eikä tulla sieltä Suomeen.