Miten Raudussa ennen vanhaan elettiin?

Rautulaiset ovat kautta aikojen eläneet etupäässä maanviljelyksellä. Se oli kuitenkin aikaisempina vuosina kovin puutteellista. Silloin ei tunnettu nykyaikaisia maanmuokkausvälineitä. Kuokalla ja puuatralla, joihin kylän seppä oli takonut rautaiset kärjet, maata silloin käännettiin. Risukarhilla sitä pehmennettiin, ja sillä siemenet maahan peitettiin. Tavalliset viljelyskasvit olivat ruis, ohra, kaura, peruna, nauris ja pellava. Kaskenpoltto oli yleistä. Ruis ja nauris kasvoivat hyvin tuhkassa.

Se osa maasta, joka kerran oli saatu pehmeäksi pelloksi, pidettiin viljankasvussa vuosikymmeniä. Ei silloin kylvöheinän kasvatusta ja nykyaikaista vuoroviljelystä tunnettu. Heinää korjattiin luonnonniityistä ja muista luonnonnurmista. Lehmien tuotanto oli alhaista, mutta se alkoi nousta kun maitoa ja kermaa alettiin kuljettaa Pietariin. Sieltä tuodun väkirehun turvissa alkoi lehmien tuotanto pian kohota.

Asukkaat pukeutuivat silloin sarkaan ja pellavaan. Lampaita kasvatettiin ja niiden villa kerittiin, kartattiin ja kehrättiin. Pellavaa kasvatettiin suuret alat. Siinä oli naisilla monenlaista hommaa, ennen kuin se oli saatu langoiksi. Villa ja pellavalangoista kudottiin kotona "ärmäkkiä". Sitä vanutettiin niin kauan kunnes pellavarihmat kokonaan peittyivät. Siitä valmistettiin pukimia miehille. Naisten hameiksi kudottiin hienompaa ja ohuempaa kangasta. Alusvaatekankaat kudottiin yksinomaan pellavista. Karkeampaa sanottiin "piikoksi" ja hienompaa aivinaksi. Suurissa, mustaseinäisissä tuvissa, jotka usein olivat sisäänlämpiäviä, hyrräsivät "vokit" ja helskyivät kangaspuut. Pellavat loukutettiin, lipsuttiin ja harjattiin sisäänlämpiävissä savusaunoissa, sillä ne pölysivät kovasti.

Naiset olivat erittäin ahkeria ja käteviä. Jo nuoresta pitäen opetettiin tytöt neulomaan, karttaamaan, kehräämään ja kutomaan. Kun tytöt joutuivat naimaikään, oli heillä usein aitan orret täynnä paitoja, hameita ja kaikenlaista muuta käsin tehtyä "kaasnaa". Morsiamen kunnia asia oli viedä mukanaan miehelään mahdollisimman paljon vaatetta, niin että ne usein riittivät hänen loppuiäkseen. Kyllähän miehetkin siihen aikaan harrastivat käsitöitä. Aamu ja iltapuhteet veisteltiin ja höylättiin tuvassa kaikenlaisia työkaluja, rekiä, rattaita ym. valmistaen.

Riihen puijat riuttoineen

  Riihen puinti oli raskasta työtä. Riiheen mentiin jo aamulla aikaisin, 2-3 seuduissa. Kuumassa ja pölyisessä riihessä pidettiin vain vähäiset vaatteet yllä, nekin useimmiten loppuunkuluneita riekaleita. Viljalyhteet pudotettiin alas "parsilta" ja ladottiin maahan, usein savesta tehdylle maalattialle. Tässä niitä "riuttojen", "mutkien" ja "polvivarstojen" kanssa hakattiin niin kauan, kunnes jyvät olivat tähkistä irtaantuneet. Oljet haravoitiin ja sidottiin "kuvoille", jotka heitettiin ulos riihen ovesta. Kun kaikki oli puita, ajettiin "lemetit" yhteen nurkkaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Sen jälkeen lemetit "viskattiin", joko käsin tai viskuulapiolla yli riihen toiseen nurkkaan. Jyvät kantautuivat näin viskatessa etemmäksi, ja ruumenet jäivät puoliväliin, riihen keskilattialle. Välillä heiluteltiin jyvien päällä lehtiluutaa, tai keppien väliin pingotettua vaatetta, josta aiheutunut ilman liike puhalsi loputkin ruumenet pois jyvien seasta. Sitten jyvät korjattiin säkkeihin ja ruumenet ajettiin riihen vieressä olevaan "kuominaan". Riihestä palattiin nokisina ja väsyneinä. Riihen jälkeen mentiin aina saunaan. Heinä niitettiin viikatteilla ja vilja sirpeillä. Vilja jauhettiin usein käsikivellä.

Elintaso oli siihen aikaan hyvin matalalla. Työtä oli paljon ja huvituksia vähän. Ihmiset olivat terveitä ja voimakkaita. Kun oli totuttu yksinkertaiseen elämään, ei parempaa osattu kaivatakaan. Eikä elämän onni ole korkeassa elintasossa, Eikö riita, viha ja epäsopu ole suurin juuri siellä valtapaikoilla? Riihen puinti oli raskasta työtä. Riiheen mentiin jo aamulla aikaisin, 2 3 seuduissa. Kuumassa ja pölyisessä riihessä pidettiin vain vähäiset vaatteet yllä, nekin useimmiten loppuunkuluneita riekaleita. Viljalyhteet pudotettiin alas "parsilta" ja ladottiin maahan, usein savesta tehdylle maalattialle. Tässä niitä "riuttojen", "mutkien" ja "polvivarstojen" kanssa hakattiin niin kauan, kunnes jyvät olivat tähkistä irtaantuneet. Oljet haravoitiin ja sidottiin "kuvoille", jotka heitettiin ulos riihen ovesta. Kun kaikki oli puita, ajettiin "lemetit" yhteen nurkkaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Sen jälkeen lemetit "viskattiin", joko käsin tai viskuulapiolla yli riihen toiseen nurkkaan. Jyvät kantautuivat näin viskatessa etemmäksi, ja ruumenet jäivät puoliväliin, riihen keskilattialle. Välillä heiluteltiin jyvien päällä lehtiluutaa, tai keppien väliin pingotettua vaatetta, josta aiheutunut ilman liike puhalsi loputkin ruumenet pois jyvien seasta. Sitten jyvät korjattiin säkkeihin ja ruumenet ajettiin riihen vieressä olevaan "kuominaan". Riihestä palattiin nokisina ja väsyneinä. Riihen jälkeen mentiin aina saunaan. Heinä niitettiin viikatteilla ja vilja sirpeillä. Vilja jauhettiin usein käsikivellä.

Elintaso oli siihen aikaan hyvin matalalla. Työtä oli paljon ja huvituksia vähän. Ihmiset olivat terveitä ja voimakkaita. Kun oli totuttu yksinkertaiseen elämään, ei parempaa osattu kaivatakaan. Eikä elämän onni ole korkeassa elintasossa, Eikö riita, viha ja epäsopu ole suurin juuri siellä valtapaikoilla?

Lahjoitusmaaoloista

Vuonna 1721 tehdyssä Uudenkaupungin rauhassa Rautu, yhdessä muun Viipurin läänin kanssa, liitettiin Venäjään. Asukkaat jäivät silloin suurin piirtein paikoilleen elämään. Venäjän silloiset ja myöhemmätkin hallitsijat alkoivat kohdella näitä entisiä Suomen talonpoikia samoin kuin Venäjän puolella asuvia maaorjia. Avokätisesti jakoivat he maita venäläisille ylimyksille, etupäässä sotapäälliköilleen palkkioksi heidän sodassa osoittamastaan urhoollisuudesta. Maat lahjoitettiin asukkaineen päivineen, aluksi saajan elinajaksi, myöhemmin perintöoikeuksilla. Itsenäisistä talonpojista tuli näin maaorjien tapaisia "ropottilaisia", joiden oli tehtävä ankarasti työtä näiden venäläisten ylimysten hyväksi. Loistavat hovit rakennettiin näiden "valtojen" asunnoiksi. Näin syntyivät Raudun lahjoitusmaahovit.

Näihin aikoihin rakennettiin Raudussa seuraavat hovit: Sumpulan hovi Sumpulan kylään, Vehmaisten hovi Vehmaisten kylään, Leinikylän hovi Leinikylään, Miettilän hovi Miettilän kylään, Maanselän hovi Maanselän kylään, Potkelan hovi Potkelan kylään ja Korleen hovi Korleen kylään. Siis kaikkiaan 7 hovia.

 
Sumpulan hovi   Maanselän hovi

Hovien omistajat antoivat alusmaitaan, vuokrakontrahtien mukaan asukkaiden viljeltäviksi kantaen niistä kaikenlaista veroa, enemmäkseen kuitenkin työpäiviä. Työ oli tehtävä hovin päätilalla tai muualla hovilaisen määräämällä paikalla. Oli tehtävä hevostyöpäiviä ja jalkatyöpäiviä. Usein oli tehtävä Pietarin reissuja hevosella, kuljetettava hovin tavaroita. Verot pyrkivät lakkaamatta nousemaan. Jos jokin asukas työllään ja ahkeruudellaan onnistui saamaan maansa tuottavimmiksi, asuntonsa parempaan kuntoon, seurasi siitä tavallisesti verojen nousu. Hovilainen vaati tällöin asukasta allekirjoittamaan uuden vuokrakontrahdin, jossa veroja oli nostettu. Jos asukas kieltäytyi, syntyi usein katkeria riitaisuuksia, jopa yhteenottoja. Tällöin hovilainen tavallisesti suuttui ja käski pieksämään uppiniskaista asukasta. Jos hän valitti viranomaisille, oli lopputulos tavallisesti sama. Viranomaisetkin usein olivat herrojen ystäviä, sukulaisia ja tuttavia. Lahjomalla viranomaisia sai tsaarivallan aikana mieleisiään päätöksiä. Kansan keskuuteen vakiintuikin silloin käsitys, ettei "herrojen kanssa kannata marjaan lähteä", kuten sananparsi kuului.

 
Korleen hovi   Leinikylän hovi

Seurasi synkkä ja surullinen aikakausi rautulaisen talonpojan elämässä. Verot suurenivat lakkaamatta. Työtä vaadittiin paljon. Työaikaa ei silloin oltu rajoitettu lailla eikä määrätunneilla. Se kesti usein aamuvarhaisesta iltahämärään. Omat vähäiset viljelykset jäivät usein hoitamatta ja omat asunnot korjaamatta. Hovien työt oli tehtävä aikanaan. Valtojen edessä oli oltava nöyrä ja kuuliainen. Jos tämä vihastui, silloin oli leikki kaukana. Ruoskaa ja raippoja voi saada aivan mitättömästä syystä. Raskaasta työstä painui monen raatajan selkä ennenaikaisesti kumaraan.

Hoveissa sen sijaan vietettiin silloin ylellistä elämää. Omistajilla oli hyvät suhteet Pietariin, ja sieltä saatiin kaikkea, mitä ei ollut köyhällä paikkakunnalla. Juopottelu ja irstas elämä kuului sen aikaisten venäläisten ylimysten tapoihin. Pietarista tuli usein vieraita hoveihin. Hoveissa järjestettiin vieraiden kunniaksi kaikenlaisia kemuja, metsästyksiä, syöminkejä ja juominkeja. Pietarissa oli totuttu irstaaseen elämään. Kerrottiin siellä toimineen porttolan julkisesti. Niinpä hoveihinkin koetettiin järjestää vieraille samanlaista elämää. Nuoria tyttöjä käskettiin lähiympäristöstä saapumaan hoviin tekemään seuraa juopuneille ylimyksille. Järkyttäviä kohtauksia sattui usein. Mutta lahjoitusmaa asukkaat olivat avuttomia valtiasten edessä. Heillä ei ollut lain turvaa, sillä laki oli aina herrojen puolella.

Hoveissa kasvatettiin koiria metsästystä varten. Niistä pidettiin parempaa huolta kuin alustalaisista. Kerrotaan, että kun koira oli penikoinut eikä kyennyt kaikkia pentujaan elättämään, haettiin alustalaisten joukosta joku lapsekas vaimo niitä imettämään. Vallat ajelivat tavallisesti kahden hevosen vetämissä vaunuissa. Niissä oli kaksi istuinpenkkiä, takapuolinen valtoja, ja etupuolinen palvelusväkeä; kuskia ja lakeijaa varten. Sateen uhatessa voitiin takapenkin ylle vetää kuomu. Vastaantulevien oli ajoissa vetäydyttävä tien oheen ja nöyrästi kumarrettava. Hattu oli välttämättä otettava päästä.

Hovien voudit olivat tavallisesti venäläisiä, mutta joskus myös suomalaisia miehiä, paikkakunnan asukkaista "koroitettuja". Valtojen suosioon päästyään tekivät he kaikkensa sen suosion myös pysyttääkseen. Olihan useimmiten niin, että mitä enemmän he työllä alustalaisia rasittivat, sitä paremmassa suosiossa he olivat valtojen edessä. Voudit kulkivat tavallisesti ratsastaen. Kun vouti saapui lahjoitusmaa asukkaan mökille, koputti hän piiskan varrella akkunaan ja vaati asukkaan siten ulos. Tavallisesti käski hän tulemaan hoviin ropottiin. Hovin työvoudin ja ropottilaisen välillä pidettiin työpäivistä jonkinlaista kirjanpitoa. Kirjanpidon apuna käytettiin kaksiosaista keppiä, jonka toinen pää oli työvoudilla ja toinen ropottilaisella. Molemmat päät menivät lomittain toistensa sisään, jolloin kepistä tuli yksi, ja jolloin siihen merkinnät tehtiin. Suoritetun työpäivän merkiksi vedettiin siihen viiru, joko kynällä tai puukolla. Merkintä ulottui molempiin osiin, samalle kohdalle, joten kumpikaan asiapuoli ei ominpäin voinut siihen merkkejä lisätä. Tästä kepistä siirrettiin sitten merkinnät kirjanpitokirjoihin.

Hoveissa keitettiin viinaa, jota vietiin mm. Pietariin. Viinankeittoa varten oli monessa hovissa erillinen tiilirakennus, jossa keittäminen tapahtui. Esim. Leinikylän hovissa oli tämä tiilirakennus jäljellä vielä 1900 luvulla.

Kirjasessa "Kuvailuja Raudun pitäjästä", joka ilmestyi vuonna 1916, kuvailee kirjailija Mikko Uotinen kansantarinain mukaan lahjoitusmaa-aikuista elämää seuraavasti: "Leinikkälän hovissa oli voutina eräs "Pipinä"-niminen mies. Siinä "vasikan varsa ja suven penikka olivat yhtyneet". Pieksätti alin omaan ihmisiä. Erästä Virolaista pakotettiin allekirjoittamaan kontrahtia. Hän ei suostunut, vaan läksi juoksemaan metsään. Silloin käski Pipinä heittämään keihäällä ja Virolainen kaatui kuolleena maahan. Eräs Jaakko Leppänen oli riihtä lämmittämässä ja häntä tultiin pieksämään. Hän juoksi järveen. Pipinä lupasi putelin viinaa ja sai sillä miehen pois". . .

Samassa hovissa oli myös "Juntaliena" niminen vouti, kuuluisa raakuudestaan. Hänen kohtelustaan kerrotaan monenlaisia kaameita juttuja. Oli kerran kauranleikkuun aika. Väkeä oli paljon hovin pellolla, on jo ehtoopuoli ... Työ on sujunut hyvin hitaasti, sillä kaura on tavattoman lyhyttä, vaikea on leikata ja vielä vaikeampaa sitoa. Eihän pidetty huolta järkiperäisestä maanviljelyksestä, maasta piti saada vaan mahdollisimman suuri tulo, mitään maahan ei uhrattu. Juntaliena tulee työtä tarkastamaan. Hän on huonolla tuulella, rähisee ja räiskii. Sättii työväkeä laiskureiksi ja vahvistaa sanojaan navakoilla pampun lyönneillä ... Eräs talonpoika rohkenee huomauttaa, että kaura on ollut lyhyttä ja vaikea leikata sekä sitoa ... Todistaakseen sanojaan ottaa hän maasta lyhteen ja näyttää sitä Juntalienalle. Juntaliena raivostuu, tempaa lyhteen ja iskee tyvipuolella miestä vasten suuta ... Jäykät oljet tunkeutuvat miehen huuliin ja ikeniin.. . Niistä pursuava veri värjää lyhteen. Juntaliena viskaa sen pellolle ja jatkaa riehumistaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies jää valitellen haavojaan tukkimaan. Pellolla oleva väki kyyristyy syvemmälle, voidakseen saada kauraa mahdollisimman nopeasti lyhteille sidotuksi."

Tämä ainutlaatuinen sorron ja vääryyden aikakausi oli kestänyt noin parin miespolven ajan. Vielä senkin jälkeen, kun Rautu 1819 rauhanteossa palautettiin muun Suomen yhteyteen, jatkui tämä järjestelmä. Vasta vuoden 1870 jälkeen alkoi valtio ostaa näitä maita, ja palauttaa niitä maksua vastaan entisille omistajilleen. Vehmaisten hovin alusmaat osti Suomen valtio v. 1873 eversti Schepeleffiltä 41.000 ruplan hinnalla. Kantatila jaettiin Raudun kunnan asutuslautakunnan välityksellä asutustiloiksi 1920-luvulla. Miettilän hovin alusmaat osti Suomen valtio myös v. 1373 rouva Olga Schepeleffiltä 38.000 ruplan hinnalla. Kantatila vaihtoi omistajia useamman kerran. Vuoden 1900 vaiheilla se oli meijeristi Staufferin omistuksessa. Se jaettiin myöhemmin asutustiloiksi. Sumpulan hovin alusmaat osti Suomen valtio v. 1875 kapteeni Fock'ilta 95.000 ruplan hinnalla. Kantatilan osti Nestori Toivonen 1920-luvulla. Myöhemmin se Raudun asutuslautakunnan välityksellä jaettiin asutustiloiksi.

Leinikylän hovin alusmaat osti Suomen valtio v. 1879 paronitar Sofia von Fredericks'iltä 65.000 ruplan hinnalla. Kantatila jaettiin 1920-luvulla asutustarkoituksiin. Potkelan hovin alusmaat osti Suomen valtio v. 1880 45.204 markan hinnalla. Kantatilaa hallitsi mm. Thelin'in suku, mutta joutui se 1920-luvulla kauppojen kautta Raudun kunnalle. Korleen hovin alusmaat osti Suomen valtio samoihin aikoihin kuin muidenkin hovien. Kantatilaa hallitsi sen jälkeen mm. valtioneuvoksetar Anna Engman ja hän myi sen Raudun nimismies J. R. Relanderille. Vasta 1930-luvulla jaettiin tämä kantatila asutustarkoituksiin. Maanselän hovin alusmaat oli myös ostettu valtiolle näihin aikoihin. Kantatilan viimeisenä omistajana oli valtioneuvoksetar Anna Engman, o.s. Fock. Tämä vanha, ystävällinen nainen, vietti vanhuudenpäivinään yksinkertaista elämää, auttaen köyhiä, sairaita ja opiskelijoita, sekä harjoittaen laajaa hyväntekeväisyyttä. Hän aivan kuin koetti lahjoitusmaatalonpojille hyvittää oman sukunsa, ja muiden lahjoitusmaa isäntien rikkomuksia ja vääryyttä heitä kohtaan.

Suomen valtion välityksellä saivat siis lahjoitusmaatalonpojat takaisin tilansa, ja pääsivät vapaaksi lahjoitusmaaorjuudesta. Valtiovallan hyvänteko kantoi hedelmää. Lahjoitusmaaseudulla alkoi taloudellinen nousukausi. Eikä isänmaalle uskollisempaa kansaa löytynyt muualta maastamme. Tämä on sen jälkeen monta kertaa todettu. Lahjoitusmaatalonpoikien muistoksi pystyttivät Raudun ja Sakkolan kunnat yhteisen muistomerkin Petäjärven koulutilan puistoon.

Eräs juhannus lahjoitusmailla

Oli juhannusaatto vuonna 1878. Lahjoitusmaatilan asukas Samuli Kuronen istui talonsa rapuilla Raudun pitäjän Mäkrälän kylässä ja katseli kun kansaa virtasi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin Kokkoaholle. Sinne meni miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekä lapsiakin. Juhannuskokko poltettiin vain kerran vuodessa ja siksi oli kaikkien päästävä sitä näkemään.

Asukas Kuronen istui, katseli, ja ajatteli. Talo, jonka rapuilla hän istui, ei ollut hänen omansa. Se oli hovin valtiaan omaisuutta. Hän vain asui talossa ja viljeli sen maita. Maksoi siitä veroa tekemällä päivätöitä, "ropottia" hoviin. Tila oli viiden vakan tila ja siitä oli tehtävä 150 hevostyöpäivää ja 75 jalkatyöpäivää vuosittain. Tämä oli raskas vero. Hevonen ja mies sai melkein joka päivä lähteä talosta ropottiin. Olipa omat työt miten tahansa, hovin työhön oli mentävä aikanaan. Aika oli muutenkin ahdas. Raha oli tiukalla, työtä oli paljon. Koko elämä oli kuin työtä, aina vain työtä ja työtä. Työtä aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Pyhäisin ei kyllä vaadittu ropottiin. Silloin sai lähteä kirkkoon, jos halusi ja jos jaksoi, mutta harvoinpa siellä tuli käytyä. Työn rasittama ruumiskin vaati leponsa. Siinä istuessaan ja ajatellessaan kypsyi Kurosen päässä päätös, joka jo pitemmän aikaa oli hänen ajatuksiaan vaivannut. Työpäivät oli saatava alenemaan. Siihen oli vain yksi keino. Tihuntia oli vähennettävä, taloa pienennettävä. Luovutan pois osan maista, niin alenee verokin vastaavasti. Vähemmän tihuntia viidestä kolmeen vakkaan. Se on nyt kerta kaikkiaan niin päätetty, ajattelee Kuronen.

Maantieltä kuuluu hevosten kavioiden kapsetta, ja vaunut vierivät talon ohi ylös Kokkomäkeä kohti. "Hovin ryökkinä" siinä ajaa kokkoaholle, ajaa komeissa vaunuissaan. Seuraneiti istuu hänen rinnallaan ja kuski etupenkillä, heidän edessään. Vaunuissa näkyy olevan koreja ja paketteja. Kuronen nousee ylös ja nöyrästi kumartaen tervehtii ohiajavia. Samoin tiellä kulkevat ihmiset väistyvät syrjään vaunujen edessä, kumartavat hattu kourassa ja niiaavat. Hovin ryökkinä vastaa tervehdyksiin, nyökkää armollisesti päätään. Kuronen menee kiireesti sisään. Jo menee hovin ryökkinä kokolle, sanoo hän ja pukeutuu kiireesti. On se jo sisälläkin huomattu. Kaikki valmistautuvat lähtemään kokolle. Pian ei tuvassa ole enää muita kuin sairas vanha emäntä, joka makaa vuoteessa... Kokkoaholla on kansaa kirjavanaan. On liikettä ja vilinää. Tytöt ja pojat pyörivät piirileikkiä. Pikkupojat ja tytöt juoksevat kilpaa. Kokko sytytetään ja se rupeaa räiskyen palamaan. Kokko on rakennettu neljän säären varaan. Neljä pitkää riukua on isketty maahan neliöympyrään ja niiden varaan ladottu kuivista puista korkea kokko. Sisälle on pantu tuohta ja kuivaa katajaa helpeineen. Tuli tarttuu siihen kuin tappuraan, ja kohta se hulmuaa taivaalla kymmenien metrien korkeudella. Se on komea näky. Kaikki pysähtyvät sitä ihailemaan...

Juhannuskokko Raudussa

 

Hovin ryökkinä seuralaisineen on järjestänyt tarjoilupöydän kumoon käännetylle laatikolle. Siinä on laseja ja niihin kaadetaan olutta. Miehiä kehotetaan ottamaan, ja he ottavatkin. Naisille tarjotaan "kauruskaa". Lapsille annetaan karamelliä. Heidät kutsutaan yhteen ryhmään aholle. Hovin ryökkinä ottaa molemmat kätensä täyteen karamellejä ja heittää ne korkealle ilmaan heidän päälleen. Siinä syntyy aikamoinen kuhina, kun lapset kilvalla ryntäävät tavoittamaan alas tippuvia karamellejä. Tämä toistuu useamman kerran ja ryökkinä nauraa. Se näyttää olevan hänen suurinta huviaan näillä kokoilla. Pienemmät lapset, jotka eivät pysty karamellejä tavoittamaan, saavat osansa ryökkinän kädestä.

Kun karamellit oli jaettu, otti ryökkinä pienen kangaspussin, joka oli täynnä rahaa. Hän helisytti sitä kädessään, aukaisi sen ja otti siitä kourallisen kupari ja hopeakolikoita. Näytettyään niitä, heitti hän ne ilmaan. Lapset ryntäsivät taas niitä kilvalla kokoamaan. Samassa hän jo heitti kourallisen toiseen suuntaan. Otti pussista kourallisen toisensa jälkeen ja heitti kansan sekaan, sinne tänne, niin kauan kunnes pussi oli tyhjä. Sitten vetäytyi hän syrjään, katseli sitä meteliä ja hyörinää, jonka oli aiheuttanut, ja nauroi, nauroi ... Näin huvitteli rikas, hienosti pukeutunut vallasnainen, sarkaan ja pellavaan pukeutuneiden alamaistensa keskuudessa.

Kokko paloi loppuun. Hovin ryökkinä nousi vaunuihinsa ja armollisesti nyökäten alamaisilleen ajoi pois. Nuoret jatkoivat tanssejaan ja leikkejään ... Samuli Kuronen astui kokkomäkeä alas. Tapahtumat kokkoaholla olivat antaneet uutta aihetta ajatteluun. On sillä rahaa. Heitellä kourakaupalla kansan sekaan. Toista on meikäläisillä. Rahaa ei tahdo tavata millään keinolla. Hyväsydäminen kuuluu olevan. Käy katsomassa sairaita ja köyhiä. Auttaa avun tarpeessa olevia. Mutta verot ovat suuret, ja ne estävät kaiken kehityksen ja edistyksen. Kunpa olisimmekin vapaita, itsenäisiä eläjiä. Näin huokasi Samuli Kuronen, v. 1878. Saadakseen alennetuksi ropottipäivänsä, luovutti hän pois kaksi vakkaa asumastaan talosta. Tätä tekoaan joutui hän kuitenkin kohta katumaan, sillä v. 1886 antoi Keisarillisen Suomen Senaatin Kamaritoimituskunta hänelle perintökirjan 5/8 osaan Kuikkalammin talosta. Ellei hän olisi luovuttanut osaa pois, olisi hän saanut talon kokonaisena. Hän kuoli kyllä samana vuonna, mutta hänen perillisensä saivat astua lahjoitusmaatilallisista itsenäisiksi talonpojiksi.

Raudun museo

Museon alkuunpanija ja järjestäjä oli ollut Raudun maamiesseuran johtokunta. Tästä asiasta oli keskusteltu ensimmäisen kerran johtokunnan kokouksessa 16 päivänä syyskuuta 1928. Varsinainen museotoimikunta valittiin vasta maaliskuun 1 p:nä 1931. Siihen tulivat silloin valituiksi Jalmari Pietiäinen, Kusti Loponen ja Toivo Joro, ensin mainittu kokoonkutsujana. Toimikunnan tehtäväksi tuli tontin ja museorakennuksen hankkiminen. Tonttialue saatiin lahjaksi Raudun kunnalta, aivan kunnantalon vierestä kirkonkylässä. Museorakennus ostettiin Juho Lattuselta Raudun kylältä. Museorakennus siirrettiin paikalleen kirkonkylään aivan samanlaisena kuin se oli ollut alkuperäisellä paikallaan. Sen vihkimisen toimitti syyskuun 20 päivänä 1931 rajaseututoimintain ylijohtaja U. Brander, Raudun maatalousnäyttelyjuhlien yhteydessä.

 
Raudun museo   Museon avajaiset

Museorakennus oli tyypillinen kannakselainen talonpoikaiskoti 1700-1800-luvulta. Se käsitti kaksi vastatusten olevaa tupaa, joiden välissä oli eteinen. Se oli savupirtti, josta uunin lämmitessä savu johdettiin ulos avonaisen oven ja katossa olevan luukun "reppänän" kautta. Tällaisten mustien seinien sisällä ovat lahjoitusmaa aikuiset asukkaat ensi kerran päivänvalon nähneet. Täällä ovat he iloinneet ja kärsineet. Yhtä harmaata ja korutonta kuin talo oli ulkonäöltään, oli myös niissä asuneiden talonpoikien elämä. Samanlaista oli museon sisälläkin, puulavitsalla olevine uuneineen, jykevine pöytineen ja penkkeineen. Nämä seinät ja tuhannet muut yksin voivat kertoa esi isiemme orjan ikeestä, jonka vieras vallassaolija heidän hartioilleen painoi. Museon sisällä olivat erinäiset maataloustyövälineet, atrat, sirpit, viikatteet, kirveet, kuokat ja lapiot. Ne voivat kukin kohdaltaan kertoa meille siitä kovuudesta, jota esivanhempamme ovat saaneet kokea peltojensa raivauksessa ja kotiensa rakentamisessa.