Piirteitä Raudun varhaisemmista vaiheista.

Raudun varhaisin menneisyys on hyvin puutteellisesti tunnettu. Esihistoriallisia oloja valaisevia kaivauksia on suoritettu vähän. Harvat löydöt keskittyvät pääasiassa Raudun aseman-Leinikylänjärven-Vehmaisten tienoille. Vanhimmat löydöt ovat rautakaudelta. Rautakauden varhaisin löytö, pronssisen koristeneulan katkelma ja arabialainen raha, lienevät 700-luvulta. Tämä löytö on sen takia erittäin merkityksellinen, että samalta vuosisadalta on todettu Karjalan ensimmäinen kiinteä rautakautinen asuinpaikka Sakkolan Lapinlahdesta, ja että löydöt Karjalasta kyseiseltä vuosisadalta ovat sangen harvinaisia. Ihmisiä on siis ainakin jo silloin liikkunut Raudussa ja kenties pysyvästi asunutkin siellä. Vastaiset löydöt tuonevat lisävalaistusta näihin hämäriin aikoihin. Vuonna 1922 löydettiin kynnettäessä Vehmaisten Pönniönmäeltä hopea aarre, johon kuului 433 kokonaista hopearahaa ja 49 rahankappaletta sekä joukko hopeaesineitä, mm. hevosenkengän muotoinen solki, hopealevyriipuksia, inkeriläinen ohimorengas ja permalainen korvariipus, viimeksi mainitut ainoat laatuaan Suomesta. Rahoista on suurin osa saksalaisia, jokunen arabialainen, böömiläinen, englantilainen ja tanskalainen raha on joukossa. Aarre oli tuohikääreen sisässä. Se on kuulunut luultavasti jollekin kauppamiehelle. Aarteeseen kuuluvat korut näyttävät olevan 1000 luvulta, luultavasti sen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Rahat on lyöty vuoden 1000 kummallakin puolen. Aarre on joutunut maahan todennäköisesti 1070 luvulla, ja kuuluu siis rautakauden viikinkiajan loppuun. Toinen pienempi aarre on löydetty kappalaisen virkatalon maalta. Se sisälsi yhdeksän vuosien 936 ja 1008 välillä lyötyä arabialaista ja kahdeksan länsimaista rahaa.

Rautakauden pakanuuden ajan loppuun kuuluu löytö, joka tehtiin Raudun aseman luota rautatietöitä tehtäessä vuonna 1916. Paikalta löydettiin kaksi pääkalloa ja tarkemmassa tutkimuksessa tehtiin paikalta muitakin löytöjä. Siinä todettiin sijainneen pakanuuden aikaisen asuinpaikan. Jonkin matkan päässä asemalta, harjoitustalolle vievää tietä tasoitettaessa, löydettiin 1937 lahonneen luurangon luiden joukosta pronssinen soikea kupurasolki, hopeinen rintasolki, kaksi pronssista ketjunkannatinta ja pronssinen koruputki helyineen. Tämä hauta näyttää kuuluneen Leinikylän hovin puistomäellä sijainneeseen pakanuudenaikaiseen kalmistoon. Pitäjässä oli muuten hyvin runsaasti vanhoja kalmistoja, joista varmaan monet ovat olleet käytössä jo pakanuuden ajalla, mutta joita valitettavasti ei ole tutkittu. Muutamia niistä on kreikkalaiskatolinen väestö käyttänyt verraten myöhäisenä aikana. Tällaisia kalmistopaikkoja on ollut Kokkomäellä kirkon seudulla, Haukkalan kylässä Kalmoinristi, Huuhdin kylässä Kalmoinpelto, Korleen hovin mailla Kalmoinpelto ja Kalmoinkorpi, Kaskaalassa Kalmoinpalle, Liippualla Kalmoinpelto, Mäkrällä Kalmoinmäki, ja Luukontu, Orjansaaressa Kalmoinlatsi sekä edelleen Sirkiänsaaressa ja Vehmaisten hovin pellolla.

Pakanuuden aikaisen asutuksen muistoja on varmaan myös Vehmaisten Linnanmäellä aikoinaan sijainnut turvalinna, jonne vihollisen uhatessa on vetäydytty. Mäellä mahdollisesti ollut kivivalli on kokonaan hävinnyt, sillä 1800 luvun lopussa mäkeä käytettiin kaskimaana.

Rautu on kautta vuosisatojen ollut rajapitäjä, ja raja on painanut omat merkkinsä sen kohtaloihin. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Rautu jäi kuulumaan Novgorodin valtapiiriin. Raja kulki pitkin pitäjän länsilaitaa Saijanjokea myöten. Stolbovan rauhassa 1617 valtakunnan raja siirtyi itäänpäin ja Rautu tuli muiden itäisen Kannaksen pitäjien kanssa kuulumaan Ruotsi Suomen valtakuntaan. Mutta sodilta ei kaukainen rajakaan vielä voinut pitäjää turvata. Ison vihan aikoina saatiin taas uudet isännät. Vanha Suomi liitettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjään. Kun Viipurin lääni sitten vuoden 1812 alussa yhdistettiin muuhun Suomeen, tuli Venäjän ja Suomen raja kulkemaan Raudun eteläistä rajaa pitkin. Raja ei kuitenkaan silloin ehkäissyt kanssakäymistä eri puolilla rajaviivaa asuvien kesken. Raudusta suuntautui päinvastoin vilkas liikenne Pietariin. Vuonna 1918 raja sulkeutui kokonaan Suomen saavutettua itsenäisyytensä. Toinen maailmansota pyyhkäisi viimein pois Raudusta kaiken suomalaisen asutuksen. Vuonna 1500 laaditun Vatjan viidenneksen henki ja verokirjan mukaan Raudussa oli 150 asuttua kylää ja 249 asuttua taloa. Kylät olivat pieniä, useimmiten vain talon tai kaksi käsittäviä. Orjansaaren ja Kaskaalan kylissä oli kuitenkin kummassakin 13 taloa. Ne olivatkin koko itäisen Kannaksen suurimmat kylät. Yksitaloiset kylät näyttävät sijainneen usein hyvin lähellä toisiaan, niin että ne muodostivat n.s. seutukyliä. Niinpä kuului esimerkiksi Vehmaisten seutukylään kaksitoista yhden tai kaksi taloa käsittävää pikku kylää. Samantapaisia seutukyliä oli pitäjän eli pokostan, niinkuin silloin sanottiin, muissakin osissa. Monien Raudun myöhäisempien kylien nimet paljastuvat jo tästä verokirjasta vieraan venäläisen ulkokuoren alta.

Verokirjan mukaan Raudussa oli 352 täysi ikäistä miespuolista henkilöä. Näistä oli talonpoikia 345, lääniherroja 1, tilallisia 1, kyytimiehiä 1, lääninhoitajia 1 sekä pappeja ja kirkonpalvelijoita 3. Pitäjän koko väkiluku lienee noussut mainittuun aikaan (v. 1500) noin 2000 henkeen. Aikaisemmin väkiluku on ollut vieläkin suurempi, sillä ns. vanhan kirjoituksen mukaan, johon vuoden 1500 verokirjassa usein viitataan ja joka on suoritettu ennen vuotta 1480, on verokirjaan merkitty 427 henkeä, mikä edellyttäisi jo noin 2400 hengen suuruista väestöä. Väkiluvun aleneminen on aiheutunut rajaseudun vitsauksista, sodasta ja hävitysretkistä. Erikoisesti on merkille pantava, että Rautu kyseisenä aikana oli tiheämmin asuttu kuin muut itäisen Kannaksen pitäjät. Puuttumatta lähemmin Vatjan viidenneksen verokirjan valaisemiin oloihin tulkoon vain mainituksi, että talonpojat, jotka saivat pääasiallisen toimeentulonsa kaskiviljelyksestä, eivät itse omistaneet viljelemiään maita. Maat kuuluivat joko Moskovan suuriruhtinaalle, venäläisille pajareille ja tilallisille tai kreikkalaiskatolisille kirkoille ja luostareille, aikaisemmin myös Novgorodin arkkipiispalle. Raudussakin oli maita useilla pajareilla ja tilallisilla. Edellä on mainittu vain pokostassa asuvien lääniherrojen ja tilallisten lukumäärä.

1500 luvun lopussa käydyt pitkät sodat hävittivät pitäjän asutuksen melkein kokonaan. Raudussa oli ennen sotia ollut 15 pajarien ja 229 talonpoikaistaloa, mutta kun ruotsalaiset 1580 olivat vallanneet Käkisalmen, oli pitäjä käytännöllisesti katsoen autio. Vuonna 1589, jolta vuodelta ovat ensimmäiset ruotsalaiset,tiedot, oli Raudussa vain 11 taloa: Mäkrällä, Orjansaaressa, Haapakylässä, Leinikylässä ja Maanselällä. Raudun yhdestätoista veroamaksavasta talonpojasta oli nimistä päättäen 8 alkuperäiseen kreikkalaiskatoliseen väestöön kuuluvaa ja 3 luterilaista uutta tulokasta. Vuonna 1592 oli pitäjässä jo 47 veroamaksavaa talonpoikaa, mutta vuotta myöhemmin taas venäläisten tekemän hävitysretken takia kymmentä vähemmän. Kokonaisväkiluku lienee siis ollut 200 300 vaiheilla. Valtaosa uusista asukkaista oli Ruotsin puoleisesta Suomesta siirtyneitä. Luterilaisen väestön määrä kasvoi melko nopeasti, vaikka pitäjä vv. 1597-1611 joutuikin muun Käkisalmen läänin kanssa olemaan Venäjän hallussa. Vuonna 1613 oli Raudussa veroamaksavia talonpoikia jo 107. Vuosisadan lopussa oli veroamaksavan miespuolisen väestön lukumäärä 242 henkeä, mikä edellyttänee jo noin 1400 suuruista väkilukua.

Ruotsin vallan aikana koko pitäjä oli läänitetty ruotsalaisille ylimyksille. Suurin osa pitäjää kuului 1651 valtaneuvos Johan Adler Salviukselle annettuun läänitykseen, Orneholman vapaaherrakuntaan. Vapaaherrakuntaan kuuluivat seuraavat kylät: Korlee, Dudenitz (Aliska), Sirkiänsaari, Huuhti, Palkeala, Riikola, Suurporkku, Pienautio, Kaskaala, Rautu, Räiskälä, Vsaditza, Ristautio, Potkela, Savola, Paksupolvi, Sunikkala, Savikkola, Liippua, Nuijala, Haukkala, Raasuli (Prasuna), Kärsälä, Kopola, Vepsä, Miettilänmäki, Suurhousu, Savimäki, Huttula, Kurkoila, Kuusenkanta, Läijkälä, Kelliö, Maanselkä, Tokkari, Terolanmäki, Mitronmäki, Haapakylä, Pienporkku (? Soszunporkku), Vakkila, Siszon, Vehmainen, Luukkolanmäki ja Mustilanmäki. Kaikkiaan käsitti vapaaherrakunta 95 23/24 aateria. Vuonna 1673 läänitys annettiin valtaneuvos E. Gripenhjelmille. Isossa peruutuksessa se joutui takaisin kruunulle ja vuokrattiin ensin käskynhaltija Piperille ja vuonna 1685 inspehtori Åke Åkenpojalle.

Vuonna 1651 kenraaliluutnantti Johan Galle sai niin ikään läänityksekseen Raudusta Orjansaaren, Mäkrän, Keripadan ja Leinikylän kylät, kaikkiaan 21 1/12 aateria. Ns. neljänneksen peruutuksessa Gallen leski menetti tästä läänityksestä takaisin kruunulle 5 1/3, aateria. - Kuninkaanselän ja Sumpulan kylät, yhteensä 8 13/23 aateria, oli läänitetty vouti Rodivan Labanoville.

Osittain raskaiden verojen ja osittain kreikkalaiskatoliseen väestöön kohdistuneen uskonnonvainon takia muutti Raudusta, samoin kuin muistakin itäisen Kannaksen pitäjistä, väkeä Venäjälle. Kuitenkin jäi muutamiin kyliin vanhaa kreikanuskoista väestöä, jonka jälkeläiset elivät Raudussa aina toiseen maailmansotaan asti. Raudun luterilainen seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1625.

Ison vihan vuosina 1700 luvun alussa sodan rasitukset taas painoivat pitäjää kovasti. Kuitenkin selviydyttiin nyt kaikesta huolimatta pienemmin vaurioin kuin alun toista sataa vuotta sitten. Sodan jälkeen vuosina 17 28 ja 1729 toimitetussa uudessa verollepanossa määrättiin verot melko kohtuullisiksi. Raudussa väheni aateriluku 126 11/12:sta 101 39/48:aan. Taloluku pieneni 214:stä 195:een. Mutta aikaa myöten olosuhteet muuttuivat talonpoikaisväestölle epäedullisemmiksi. Syynä olojen huononemiseen Venäjän yhteyteen liitetyssä Viipurin läänissä eli ns. vanhassa Suomessa oli laajat mittasuhteet saavuttanut lahjoitusmaajärjestelmä.

Rautu oli tyypillinen lahjoitusmaapitäjä. Jo vuonna 1714 lahjoitettiin Rautu kenraali Adam Weidelle, mutta tämä lahjoitus on todennäköisesti jo muutaman vuoden kuluttua peruutettu. Vuonna 1725 sai Raudun ruhtinas Nikita Repnin, mutta kun hän jo seuraavana vuonna kuoli, sai pitäjän kreivi Anton Devier. Devier joutui kuitenkin pian sen jälkeen epäsuosioon ja karkoitettiin Siperiaan. Kamariherra Stepan Lopuhin sai sitten Raudun 1727 ikuiseksi omaisuudekseen. Lopuhinin kuoltua pitäjä siirtyi takaisin kruunulle ja 1743 kreivi Devier armon saatuaan tuli jälleen sen isännäksi. Anton Devieriltä pitäjä siirtyi hänen kolmelle pojalleen. Rautuun syntyi näin kolme lahjoitusmaahovia: Vehmainen, Leinikylä ja Sumpula. Vehmaisten ja Leinikylän hovit olivat jo Ruotsin vallan aikana olleet läänitysten kantatiloina. Nämä lahjoitusmaatilat olivat kaikki aateriluvultaan melkein täsmälleen samansuuruiset (n. 32 aateria). Sumpulan lahjoitusmaatila, johon kuuluivat Dudenitsan (Aliskan), Huuhdin, Kaskaalan, Korleen, Kuninkaanselän, Mustilanmäen, Palkealan. Pienaution, Ristaution, Raudun, Räiskälän, Sirkiänsaaren, Sumpulan, Suurporkun ja Riikolan kylät, kaikkiaan 70 taloa, myytiin jo vuonna 1767 pietarilaiselle hoviapteekkarille, hovineuvos Magnus Wilhelm von Briskornille. Tämä kauppa oli siitä syystä merkityksellinen, että se oli ensimmäinen lahjoitusmaakauppa koko Viipurin kuvernementissä. Briskornin suvulta Sumpulan lahjoitusmaatila siirtyi vuonna 1820 eversti Alexander von Fockille. Sumpulan lahjoitusmaalla oli 1800 luvulla mm. rautatehdas, jonka tuotteita, mm. tykinkuulia, vietiin Pietariin.

Leinikylän lahjoitusmaahan kuuluivat seuraavat kylät: Huttula, Haapakylä, Keripata, Kuusenkanta, Leinikylä, Luukkolanmäki, Mäkrä, Mitronmäki, Maanselkä, Orjansaari, Pirholanmäki, Suurhousu, Sissonmäki, Tokkari, Terolanmäki ja Vepsä, joissa oli yhteensä 57 taloa. Viipurin kuvernementin varakuvernööri Nikolai Engelhardt osti Leinikylän hovin Anton Devieriltä 1769. Engelhardtin leskeltä Helena Weckrothilta osti hovin vuorostaan hovipankkiiri, paroni Johan von Freedericks. Avioliiton kautta tuli sen jälkeen tilan omistajaksi paroni Carl Frans Albert von Pirch ja myöhemmin valtioneuvos J. C. Weltzin, joka nai paroni von Pirchin lesken. Vuonna 1806 kenraaliluutnantti Boris von Fock osti Leinikylän valtioneuvoksetar Weltziniltä. Vuonna 1817 hovineuvoksetar Amalia von Kroneck osti Leinikylän lahjoitusmaasta Leppäkylän hovileiriksi sanotun 1/2 aaterin suuruisen alueen Huttulan kylästä. Leinikylän hovi ja Haapakylän, Leinikylän, Luukkolanmäen, Mäkrän, Mitronmäen, Sissonmäen ja Orjansaaren kylät taas myytiin 1824 kenraalimajuri, paroni Peter von Freedericksille. Tämä kauppa käsitti 211/8 aateria. Jäljelle jääneestä lahjoitusmaan osasta myi Sofia von Fock kauppias Martin Eppingerille Vepsän kylän, 3 1/8 aateria sekä Gottlieb Buttenhofille 19/23 aateria ja Gustaf Buttenhofille 1/2 aateria. Itselleen Sofia von Fock jätti Maanselän hovin, johon kuuluivat Kuusenkannan, Maanselän, Pirholanmäen, Tokkarin ja Terolanmäen kylät, yhteensä 71/24 aateria.

Vehmaisten lahjoitusmaahan kuuluivat Haukkalan, Keripadan, Kopolan, Kelliön, Kärsälän, Liippuan, Miettilänmäen, Nuijalan, Potkelan, Paksupolven (Varikselan), Pienporkun, Raasulin, Savikkolan, Sunikkalan, Savolan, Suvenmäen, Vakkilan ja Vehmaisten kylät, kaikkiaan 64 taloa. Vehmaisten hovi oli Devierien hallussa vuoteen 1808, jolloin kenraaliluutnantti Alexander von Fockin puoliso Anna osti sen. Uusi omistaja myi hovista 1815 hovineuvoksetar Amalia von Kroneckille Miettilän, Kelliön ja Suvenmäen kylät, 31/2 aateria, sekä 1823 kauppias Nikolai Lisitzinille Potkelan, Savikkolan ja Pienporkun kylät, 3 13/24 aateria. Tästä muodostui Potkelan hovi. Myöhemmin erotettiin Vehmaisten lahjoitusmaasta Kopolan, Kärsälän, Liippuan, Nuijalan, Raasulin ja Savolan kylät, jotka yhdessä edellä mainittujen Kelliön, Miettilän ja Suvenmäen kylien kanssa muodostivat Miettilän hovin. Sen omistajana oli kollegineuvos Sepelev. Hänen puolisonsa oli Olga von Fock. Jäljellä oleva osa Vehmaisten lahjoitusmaatilaa, hovi mukaan luettuna, joutui niin ikään Anna von Fockin tyttären Charlottan jälkeen Sepelevin omistukseen.

Raudussa niin kuin muuallakin vanhassa Suomessa syntyi 1700-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien erimielisyyksiä lahjoitusmaiden isäntien ja talonpoikien välillä, kun ensiksi mainitut pyrkivät lisäämään talonpoikien veroja ja päivätyövelvollisuutta. Hovien perustamisen ja viljelyksien laajentamisen takia aiheutui nimenomaan päivätyövelvollisuuden lisäämisestä pitkiä ja katkeria riitaisuuksia. Riitajutut saattoivat kestää usein vuosikausia, ennen kuin ne olivat kiertäneet kaikki oikeusasteet tai joutuneet itsensä keisarin ratkaistavaksi. Toisinaan komennettiin paikkakunnalle sotaväkeäkin talonpoikien vastarinnan murtamiseksi. Niin tapahtui mm. Vehmaisten lahjoitusmaalla vuonna 1817.

Yhä lisääntyvän päivätyö ja verorasituksen takia lisääntyi pitäjässä köyhyys ja maanviljelys rappeutui. Vasta sitten, kun Suomen valtion toimesta lahjoitusmaat oli lunastettu ja talonpojat olivat päässeet jälleen itsenäisiksi viljelijöiksi, alkoi kehitys niin taloudellisen kuin henkisenkin elämän alalla mennä eteenpäin. Raudun lahjoitusmaat lunastettiin vv. 1873-1880. Kuitenkin oli puutteesta huolimatta pitäjän asukasluku hiljalleen kasvanut ison vihan päivistä lähtien, sillä sodat eivät nyt kuten aikaisempina vuosisatoina - olleet enää hävittäneet pitäjää. Niinpä vuoteen 1818 mennessä kohosi pitäjän väkiluku 4040 henkeen.

Rajan kirot

Rajan kirot ovat aikojen kuluessa erittäin raskaina Rautua kohdanneet. Yli 100 vuotta on, 625 vuoden aikana, kestänyt sotatilaa Suomen ja Venäjän välillä. Tänä aikana on raja 11 kertaa muuttunut. Rajanmuutos on ollut milloin pienempi, milloin suurempi. Tällä ajalla on siis käyty ainakin 10 sotaa, ja tehty yhtä monta rauhaa. Suomi on saanut olla Ruotsin ja Venäjän välisenä riitakapulana, ja on se ollut kummankin maan alaisena. Myös itsenäisyytensä aikana on maamme saanut kärsiä sodan kirouksista.

Kaikki sodat ovat ensi sijassa kovemmin koskeneet rajaseutua, Rautu mukaan luettuna. Rautu on siis tuhottu ja hävitetty varsin lukuisat kerrat. Harva sukupolvi on saanut elää rauhassa, ja rauhanvuosienkin aikana on ollut muita vitsauksia, lahjoitusmaajärjestelmä ym. Nykyisen sukupolven sotakokemukset eivät siis ole mitään uutta rautulaisten historiassa. Lukuisat kerrat ovat edesmenneetkin, Raudussa asuneet sukupolvet saaneet paeta sodan tuhoja ja hävityksiä. Mutta yhtä lukuisat kerrat on pitäjä rakennettu uudelleen. Tuhoutuneet kodit on aina uudelleen rakennettu ja metsittyneet pellot uudelleen raivattu.

Kun kaikki sodat ja rauhanteot Suomen ja Venäjän välillä ovat vaikuttaneet Raudun oloihin ja elämään, lienee paikallaan ne tässä lyhyesti luetella: V. 1323 Pähkinäsaaren rauha
V. 1595 Täyssinän rauha
V. 1617 Stolbovan rauha
V. 1721 Uudenkaupungin rauha
V. 1743 Pikku viha päättyi
V. 1809 Haminan rauha
V. 1819 "Vanha Suomi" liitettiin muuhun Suomeen
V. 1920 Tarton rauha
V. 1940 Moskovan rauha
V. 1944 Moskovan välirauha
V. 1947 Pariisin rauha.

Vuoden 1656 muistomerkki Näiden virallisten sotien lisäksi on Rautu saanut kärsiä lukuisista muista pienemmistä sodista ja rajakahakoista. Eräästä sellaisesta kirjoittaa opettaja Eetu Karhunen: "Vuosi 1656 on Raudun historiallisissa vaiheissa siinä suhteessa erikoinen, että silloin käytiin täällä taistelu venäläisten ja eversti Burmeisterin joukkojen kesken Raudun kylän ja Kuninkaanselän välimailla, ollen se kiivain Kirkkojärven ja Puuminajärven välisellä kannaksella maantien kahden puolen. Taistelu kesti 4 tuntia, suomalaisten selvitessä voittajina. Venäläiset jättivät paikalle 200 kaatunutta. Suomalaisten tappioiden sanotaan olleen viitisenkymmentä miestä. Tähän Raudun taisteluun liittyy nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan, kaunis sankaritarina. Taistelun muistoksi on Karjalan kannaksen liitto pystyttänyt Raudun kirkkoaholle v. 1931 muistomerkin".

Aikaisempien sotien riehuessa asukkaat kyllä pakenivat pois sodan jaloista, mutta rauhan tultua palasivat entisille asuinpaikoilleen. Kotiseuturakkaus, ja usko paremman ajan koittamisesta, ovat kannustaneet edesmenneitä sukupolvia yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Viimeisen, 1944 päättyneen sodan jälkeen ei rautulaisilla ollut paluumahdollisuutta.