Mitä olivat lahjoitusmaat?     Osmo Tuokko

Niille, joille edellisten vuosisatojen lahjoitusmaa-asiat eivät ole ennestään tuttuja, lyhyt kertaus. Lahjoitusmaa eli donaatio tarkoittaa sitä aluetta asukkaineen (talot, kylät, pitäjät), jonka hallitsija oli lahjoittanut palkkioksi suosikilleen. Lahjoitusmaaisäntä eli donataari sai periä veroja alueellaan asuvilta talonpojilta ja teettää heillä työpalveluksia. Näin itsenäiset talolliset joutuivat vuokraviljelijöiksi omille mailleen. Jo Ruotsin vallan aikaan 1600-1700 luvuilla mm. Karjalan alueita oli annettu lahjoitusmaiksi hallitsijan suosikeille. Sama tilanne jatkui kun Karjalan kannas siirtyi 1700-luvun alussa Ruotsilta Venäjän valtapiiriin. Raudun pitäjä joutui lahjoitusmaaksi välittömästi 1710-luvun jälkeisinä vuosina ja olivat siinä tilanteessa lähes kahden vuosisadan ajan. Donataarit vaihtuivat samoin kuin lahjoitusmaatalonpoikien sukupolvetkin, mutta perustilanne pysyi samana – talonpojat olivat maillaan vuokraviljelijöinä eli lampuoteina.

Lahjoitusmaaisäntä itse asui useimmiten Pietarissa ja hänen asettamansa tilanhoitaja toimi paikallisessa hovissa voutina ja alueellisena vallankäyttäjänä. Usein voudit olivat taustaltaan saksalaisia tai baltteja ja heidän itsevaltaiset toimintatapansa olivat vieraita paikalliselle väestölle. Pääsääntönä oli, että perityistä veroista kuului kolmasosa kruunulle ja kaksi kolmasosaa donataarille. Kohtuuttomiin verorasituksiin eivät Karjalan talonpojat sovinnolla suostuneet, olihan heillä turvanaan vanhat Ruotsin lakien mukaiset oikeudet. Niihin tukeutuen he sinnikkäästi kävivät käräjillä oikeutta epäkohtien poistamiseksi.

Uusin vaihe lahjoitusmaiden asioihin tuli, kun Ruotsin vallan alainen Suomen osa joutui Haminan rauhassa 1809 Venäjälle. Viipurin läänistä tuli venäläisen näkökulman mukainen ns. Vanha Suomi. Koko Suomen alue järjestettiin hallinnollisesti yhdenmukaiseksi vuonna 1811, jolloin Vanha Suomi yhdistettiin muuhun Suomeen. Tämän jälkeen erot ja epäkohdat Vanhan Suomen lahjoitusmailla asuvien suomalaisten ja muun Suomen alueella asuvien välillä tulivat korostetusti näkyviin. Viranomaiset oikeuslaitoksissa ja keisarin kansliassa sekä Suomen hallinnossa joutuivat jatkuvasti käsittelemään lahjoitusmaiden isäntien ja talonpoikien välisiä kiistoja. Vuonna 1825 keisari Aleksanteri I määräsi perustettavaksi lahjoitusmaakomitean tavoitteena "lahjoitusmaakysymyksen lopullinen ratkaisu", tehtävänä oli laatia ehdotus maiden omistusoikeudesta.

Tähän selvitykseen koottiin 1825 Viipurin läänin lahjoitusmaa-alueilta 270 sivua käsittävä maakirja. Siihen on luetteloitu pitäjittäin ja kylittäin kantatilat ja yksittäistalot sekä lahjoitusmaatilojen vastuulliset päämiehet. Maakirjan sivuilla on Raudun kolmen donaation n. 180 kantatilaa. Seuraavilla maakirjasivuilla esitellään Raudun pitäjän lahjoitusmaatalonpoikien luettelotiedot vuoden 1825 tilanteen mukaan.

 

Asiakirjoja Raudun osalta

 

 

Lahjoitusmaa-asiat Raudussa (Vilho Mentu)

Venäjän vallan myötä tuli Vanhaan Suomeen valtakunnassa voimassa oleva järjestys ja sen mukana lahjoitusmaakäytäntö. Alueet maineen ja asukkaineen luovutettiin läänityksen haltijalle. Itsenäisistä talonpojista tuli lähes maaorjia. Rautu läänitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1714 ja sen sai kenraali Adam Weide. Läänitykset vaihtuivat nopeassa tahdissa sen mukaan kuka milloinkin oli hallitsijan suosiossa. Raudun seuraavat haltijat olivat sotamarsalkka Nikita Ivanovitsh Repnin, kreivi Anton Devier ja kamariherra Stepan Lopuchin. Vuonna 1743 antoi keisarinna Elisabet Raudun läänitykseksi uudelleen armon saaneelle kreivi Anton Devierille, jonka kuoltua hänen poikansa jakoivat lahjoitusmaat keskenään.

Kenraaliluutnantti, kamariherra Peter Antonovitsh sai Sumpulan hovin, majuri Anton Antonovitsh peri Leinikylän hovin ja vänrikki Alexander Antonovitsh tuli Vehmaisten hovin omistajaksi. Kaikki edellä mainitut hovit olivat lähes samankokoisia, aateriluvultaan noin 32.

Sumpulan hoviin kuuluivat seuraavat kylät: Huuhti, Dudenitsa, Kaskaala, Korlee, Kuninkaanselkä, Palkeala, Pienautio, Raudunkylä, Riikola, Ristautio, Räiskälä, Sirkiänsaari, Sumpula, ja Suurporkku. Kylissä oli yhteensä 70 taloa.

Leinikylän hovi muodostui seuraavista kylistä: Haapakylä, Huttula, Keripata, Kuusenkanto, Leinikylä, Luukkolanmäki, Maanselkä, Mitronmäki, Mäkrä, Orjansaari, Pirholanmäki, Sissonmäki, Tervolanmäki, Suurhousu, Tokkari, ja Vepsä., yhteensä 58 taloa. Vehmaisten hovi käsitti seuraavat kylät; Haukkala, Kelliö, Keripata, Kopola, Kärsälä, Liippua, Nuijala, Miettilänmäki, Paksupolvi, Potkela, Raasuli, Savikkola, Savola, Sunikkola, Suvenmäki, Vakkila ja Vehmainen, Kylissä oli yhteensä 64 taloa. Kaikki edellä mainitut kylät olivat siis Devierin suvun läänityksinä.

Lahjoitusmaiden hallinta muuttui 1700-luvun loppupuolella perintöjen ja kauppojen johdosta siten, että omistus jakaantui useampien aatelissukujen kesken. Devierien valtakausi loppui Raudussa vuonna 1808. Vaikuttavaan asemaan suurine omistuksineen nousi von Fockin suku, joka omisti kokonaan Vehmaisten hovin, osia Leinikylän hovista sekä myöhemmin Sumpulan hovin. Muina huomattavina läänityksen haltijoina Raudussa 1800-luvun alussa mainitaan Johan von Briskorn ja paronitar von Pirch.

Oman lisänsä lahjoitusmaajärjestelmään toi se seikka, että Venäjä vuosina 1808-1809 käydyn sodan seurauksena oli liittänyt koko Suomen valtakuntaansa ja siitä oli muodostettu Suomen suuriruhtinaskunta. Keisari Aleksanteri I:n hyvä ystävä Kustaa Mauri Armfelt oli onnistunut liittämään Vanhan Suomen osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812. Lahjoitusmaajärjestelmä ei sopinut ollenkaan tähän uuteen tilanteeseen ja sen ratkaisemiseksi perustettiin Viipuriin monien riitojen jälkeen komitea asiaa selvittämään. Useiden erilaisten näkökantojen vuoksi asian käsittely vei paljon aikaa ja vasta vuonna 1826 keisari antoi yleisen lahjoitusmaa-asetuksen, jossa lahjoitusmaat julistettiin talonpoikien suureksi pettymykseksi rälssiksi, ts. lahjoituksen saaneiden peruuttamattomaksi omaisuudeksi. Lahjoitusmaatalonpojista tuli lampuoteja, vuokraajia, jotka olivat täysin donataarien, vuokraisäntien, mielivallan alla.

Lahjoitusmaiden omistajilla, donataareilla oli oikeus verottaa alueensa talonpoikia. Verot suoritettiin luonnontuotteina, tervana, rukiina, ohrana ja kaurana. Veroa tarkastettiin vuonna 1720 ja sen määräksi tuli taloa kohti 2 ruplaa rahaa, 2 tynnyriä ruista, 1 setverikko (4,77 kappaa) ryynejä ja 3 naulaa voita, lisäksi 20 taloa antoi härän ja 4 taloa lampaan. Varsinaisten verojen lisäksi talonpojat joutuivat hankkimaan sotaväelle muonaa ja rehuja. Lahjoitusmaatalonpoikien oli lisäksi maksettava donataareille vuokraa, jonka suuruus oli kokonaan riippuvainen tämän ahneudesta. Veronkannossa esiintyneiden vaikeuksien johdosta verotusta uudistettiin siten, että kaikki verot yhdistettiin ja donataareille tuli siitä kaksi kolmannesta ja kruunulle yksi kolmannes.

Vuonna 1728 verotusta jälleen uudistettiin ja tarkoituksena oli päästä Ruotsin vallan aikaiselle tasolle. Tähän revisioon vedottiin usein seuraavien vuosikymmenten aikana, koska se talonpoikienkin mielestä koettiin kohtuullisemmaksi. Donataarien aktiivisuuden ja virkavallan tuen avulla verotus kuitenkin kiristyi ja erityisesti päivätöiden määrä kasvoi monesti kohtuuttoman suureksi, jopa siinä määrin, että talonpoikien omat työt jäivät kokonaan tekemättä. Veroriitoja puitiin oikeusasteissa monien vuosien ajan ja valituksia tuli keisarille asti. Sotaväkeäkin kerrotaan Raudussa nähdyn talonpoikien ojentamiseksi ja kurittamiseksi. Talonpoikien huonosta kohtelusta ovat kyseenalaista kuuluisuutta saaneet erityisesti hovien voudit, moisniekat. Pahoinpitelyt ja muut raakuudet olivat hyvin yleisiä. Talonpoika saatettiin häätää kodistaan perheineen kovakouraisesti pienenkin laiminlyönnin seurauksena. Asioita käräjillä ratkottaessa tuomiot olivat säännöllisesti donataarien etujen mukaisia. Lahjoitusmaakysymys oli Raudun ja koko Vanhan Suomen suurin ongelma 1800-luvun alkupuolen ajan. Rautuun oli kolmen lahjoitusmaahovin asemasta muodostunut seitsemän hovia, uusia olivat Miettilän, Maanselän, Potkelan ja Korleen hovit ja ne olivat syntyneet lähinnä maakauppojen seurauksena.

Vuoden 1863 valtiopäivillä nousi vahvasti esille kysymys lahjoitusmaista ja keskusteltiin niiden ostamisesta valtiolle ja myymisestä edelleen talonpojille perintötiloiksi. Myönteinen päätös asiasta syntyi seuraavilla valtiopäivillä vuonna 1867. Raudun lahjoitusmaat lunastettiin vuosina 1873-1880. Lunastetut pinta-alat olivat likimain seuraavat: Sumpula 11800, Leinikylä 4200, Miettilä 4000, Vehmainen 3500, Maanselkä 3100, Vepsä (Korlee) 3100 ja Potkela 2350 hehtaaria. Asukkaita lahjoitusmailla oli noin 3800 henkeä.