Rautu ja rautulaiset, Karjalan kannas, Luovutettu Karjala
   
 

Vihollisen suuret hyökkäykset Raudun asemalta käsin

Ensimmäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen tekivät venäläiset helmikuun 27. päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme vastaan.

Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman ja kirkonkylän välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat käpertyivät hangelle meidän poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusteiden suojaan.

Eivät venäläiset ensimmäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet, vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan. Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kuljettaa takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä hyväkseen.

Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kuljettavan tältä puolen apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin sen kintuille.

Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen ja Maanselän kylän metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli ensimmäinen tarkoitus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.

Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2 yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualoite temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän turvin ja ensimmäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä takaisin.

Ettei kuitenkaan venäläisten sama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään. Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Lähe- niemi sakeassa metsässä kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.

Taistelu taukosi vasta aamun valjetessa. Ryssät olivat sen aloittaneet, mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin. Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin kohtalainen määrä konekiväärejä, niin olisi tullut puhdasta jälkeä. Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale ja sillekin niukanpuoleisesti panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä kuulonsa menettää.

Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin 4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.

Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta. Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.

Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireisimmän kaupalla Valkjärveltä yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi johtajanaan sortavalalainen Nissinen oikoteitä Orjansaareen ja sieltä suoraa päätä ryssien niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla. Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu itsestään heikkeni.

Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä, ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.

Seuraavana päivänä vihollinen lepäsi ja vaihtoi taisteluissa rusikoituja joukkojaan uusiin. Sille saapui päivän pitkään Pietarista useampia pitkiä junia tuoden vereksiä joukkoja, uusia tykkejä, ampumatarpeita ja muonaa. Osa entisistä joukoista palasi junissa takaisin Pietariin, ja uudet vielä tulessa käymättömät ja tietenkin taisteluhalusta hehkuvat joukot astuivat niiden tilalle.

Meikäläisillä puolestaan ei ollut uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Saatiin kiittää onnea, kun vihollinen antoi edes yhden päivän hengähdysajan, jonka kestäessä saatiin hiukan nuoleskella haavoja.

Hyvin käytettiinkin tämä päivä. Järjestettiin yleinen saunassa käynti ja täydennettiin riveistä poistuneiden päälliköiden paikat uusilla, tavallisista rivimiehistä tekaistuilla seuraajilla. Niinikään koetettiin Leinikkälän kohdalla lujittaa asemia, kun oli edellisten taisteluiden aikana huomattu tämä paikka kaikkein arimmaksi kohdaksi. Kaiken varoiksi rakenneltiin puolustusasemia myös Leinikkälän järven pohjoisrannalle. Saattoihan näet käydä niin, että vihollinen juuri järven kohdalle kohdistaisi ankarimman iskunsa, kun sen pääsyä järven rantaan helpotti järven eteläpäästä kauas asemaa kohtu ulottuva metsikkö, jonka riittävän vahvaan miehittämiseen meikäläisten voimat eivät vielä mitenkään riittäneet. Varokeinot osoittautuivatkin aivan tarpeen vaatimiksi. Se saatiin kokea jo seuraavana eli maaliskuun 2. päivänä.

Silloin nimittäin ryhtyivät vihollisen verekset voimat hurjaan voimainponnistukseen. Jo klo 1 aamulla huomattiin asemalla ankaraa vihollisvoimain liikehtimistä, ja samaan aikaan aloitti vihollisen tykistö pelottavan ammunnan syytäen tuiskunaan kranaatteja ja shrapnelleja joka suunnalle.

Pian läksivät tiheät hyökkäyskolonnatkin liikkeelle suunnaten yhtaikaa rynnäkkönsä sekä kirkonkylää että Leinikkälää vastaan. Niinikään ryhtyi vihollinen, edellisestä epäonnistumisesta huolimatta, myös kiertoliikkeeseen Vakkilan kylän kautta, ja oli tällä kertaa kiertoliikettä suorittamassa voimakas osasto oikein suksimiehiä kaksi konekivääriä mukanaan. Meidän heikko sivustavartiomme oli jo pakotettu peräytymään ja kiertoliike alkoi käydä uhkaavaksi. Viime tingassa saatiin sentään muutamia ryhmiä uhatun sivustan avuksi ja ryssät lyötiin takaisin. Olivatpa vielä vähällä menettää toisen konekiväärinsäkin pakomatkallaan.

Myös Leinikkälän kohdalla alkoi meikäläisten ketju horjua. Sen avuksi lennätettiin silloin tuota pikaa kirkonkylästä toinen siellä olevista konekivääreistä, sama minkä avulla ryssien saartoyritys oli hädintuskin saatu juuri torjutuksi. Konekiväärin apuun joutuminen pelastikin itsensä Leinikkälän kohdalla tilanteen, mutta vielä hullummin kävi Leinikkälän ja Mäkrän välillä, jo edellä mainitsemamme Leinikkälän järven eteläpäästä asemaa kohti pistävän metsän kohdalla.

Sinne oli ryssien onnistunut saada jalansija. Taistelun aikana olivat he näet saaneet miehitetyksi muutamia Haapakylän taloja. Näiden ullakoille hinasivat he oitis konekiväärejä ja alkoivat pyyhkiä niillä laajalle joka suunnalle. Juuri tuon tulen turvin he pääsivät matamaan metsäniemekkeeseen ja miehittivät pian koko Leinikkälän järven eteläpään, vieläpä tunkeutuivat sen keskellä oleviin saariinkin. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Vihollinen oli leveänä kiilana saanut eristetyksi meikäläisten Leinikkälässä ja Mäkrällä taistelevat joukot toisistaan, ja ai- noastaan vähäiset, edellisenä päivänä Leinikkälän järven pohjoisrannalle asetetut vartiostot estivät enää rintaman täydellistä katkeamista. Mahdoton olisi näiden vartiostojen kuitenkin ollut asemiansa puolustaa ilman konekivääriä vihollisen suurta ylivoimaa vastaan, jos se olisi vain älynnyt yhtä kyytiä jatkaa hyökkäystään. Mutta se jäi saariin viivyttelemään, ja sillä aikaa ennätettiin järven pohjoisrannalle saada Mäkrän puolelta apuväkeä.

Mäkrällä ja Orjansaaressa olevat joukkomme hakkasivat koko ajan voimiensa takaa vihollisen luoteista ja läntistä sivustaa, mutta sillä näytti tällä kertaa olevan riittävä ylivoima joka suunnalla, niin ettei sen tarvinnut missään kohti rynnistysvoimiansa heikentää. Myös vaikeuttivat nuo samaiset Haapakylän talojen ullakoilla soittelevat vihollisen konekiväärit suuresti Mäkrän puolellakin meikäläisten toimintaa, joten sivustahyökkäyksemme eivät päässeet aivan niin tehoisiksi kuin edellisissä taisteluissa. Jopa mäkräläisten joukkojemme toinen sivusta, jossa oli aivan tottumatonta väkeä, yritti kokonaan hajaantua, ja Läheniemellä oli täysi työ pitääkseen hätääntyneet miehensä ketjussa taistelun loppuun asti.

Kaikkialla muualla tappelivat meikäläisten harvalukuiset voimat sankarillisesti ryssien moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja yön jouduttua alkoi näiden hyökkäystarmo lannistua. Silloin kokosi Läheniemi viimeiset, päivän näännyttävän kamppailun jälkeen vielä jotenkuten liikkeelle pystyvät voimansa ja teki vanhaa, koeteltua keinoansa käyttäen raivokkaan rynnistyksen, viimeisen ponnistuksen. Tämä viimeinen ponnistus pelasti aseman. Se sotki vihollisen kortit niin pahasti, että se yön aikana veti joukkonsa takaisin Leinikkälän järven saarista, vieläpä järven eteläpäästäkin, joten meikäläisten Mäkrällä ja Leinikkälässä olevat joukko-osastot pääsivät taasen toistensa kera kosketuksiin. Uhkaava rintaman murto oli tehty tyhjäksi.

Tämä taistelu oli hyvin verinen, verisin Raudun tähänastisista. Meidänkin puolella kohosi mieshukka useihin kymmeniin kaatuneita ja haavottuneita, ja taistelun jälkeen olivat joukkomme aivan näännyksissä. Ne olivat saaneet panna kaikkensa, ponnistaa aivan epätoivon vimmalla, ja sittenkin oli tilanne häilynyt iltapäivällä ja yön ennättäessä jo aivan veitsenterällä.

Mutta tarpeensa oli vihollinenkin saanut. Sen vasta Pietarista saapuneet uudet joukot olivat nähneet, että niillä oli vastassaan sisukasta väkeä, kehnosti aseistettua tosin, mutta niin sisukasta, että se sisu korvasi aseistuksen ala-arvoisuudenkin. Vieläpä uudet tulokkaat olivat saaneet oppia senkin, että meikäläiset osasivat käyttää vähäisiä aseitaan oivallisesti. He olivat edeltäjiensä tavoille uskollisina käyneet joka paikassa päälle tiheinä laumoina murtaakseen siten painollaan meikäläisten harvat ketjut. Mutta se tiheinä laumoina liikkuminen tuli viholliselle hyvin kalliiksi, siitä oli taistelun jälkeen runsaita todistuksia ympäri laajan taistelualueen meikäläisten ketjujen edustoilla.

Yön aikana sai vihollinen kyllä korjatuksi suurimman osan kaatuneitaan talteen. Meidän väsyneet joukkomme eivät jaksaneet sitä käydä estämään. Kiväärejä, ampumatarpeita ja muuta sotasaalista jäi viholliselta siihen sijaan kosolti meikäläisten käsiin. Epäjärjestyksessä peräytyessään olivat vihollisjoukot yön pimeydessä kylväneet sitä kaikkialle, ja meikäläisille oli kaikki tämä ryssien ilmaiseksi jättämä hyvyys erittäin tervetullutta.

Tämän taistelun antamista kokemuksista lausuu insinööri Kehvola Antrean päämajaan lähetetyssä, sangen eloisasti laaditussa raportissaan mm. seuraavaa: “Tämä taistelu on vakuuttanut minulle, että asemamme Raudun rautatieaseman ympärillä on hyvin vahva, heti kun saamme sen verran lisää apuväkeä, että Leinikkälän järven seutu voidaan miehittää ja siten estää vihollinen tunkeutumasta Mäkrän ja Leinikkälän väliin. Samoin on sinne ja Leinikkälään saatava vakituinen konekivääri, ettei kirkolta tarvitse sitä lainata.

Suuren suuret eivät siis olleet tämän kenraalin vaatimukset. Hiukan vain miehiä lisää ja yksi konekivääri, ettei samaa rakkinetta tarvitsisi kylästä kylään vedellä vihollisen nenän edessä ja käydessä päälle yhtaikaa joka taholla. Sen verran vain parannusta, ja silloin piti hän asemaansa voittamattoman lujana, oli valmis tappelemaan vaikka tuomiopäivään asti ryssäläislaumoja vastaan, jotka joka päivä saivat junalasteittain Pietarista vereksiä voimia ja joilla sen lisäksi oli koko Putilovin tehtaan suunnaton ase- ja ammusvarasto vapaasti käytettävissään.

Suotta eivät ryssät pitäneetkään meidän kaikkia vapaaehtoisnuorukaisia ja näiden päälliköitä saksalaisen sotakoulun käyneinä. Pian meillä niin hyvin johtajat kuin miehistökin keksivät omien asemien kaikki edut ja vihollisen asemien heikot puolet, ja niin alkoi meillä aivan itsestään syntyä pikku Hindenburgeja, jotka osasivat laittaa rintamansa elastiseksi ja liikkuvaksi, osasivat juuri oikealla hetkellä antaa takaapäin ryssän kintuille sellaisen letkauksen, että siltä meni aina kerrakseen rynnistystarmo sekasortoon joutunutta sivustaansa ja selkäpuoltaan järjestellessä.

Vieläpä sai insinööri Kehvola nähdä raportissaan esittämänsä unelman toteutumisenkin. Jo parina seuraavana päivänä saatiin hiukkasen lisävoimia, joiden avulla Leinikkälän rintamaosa voitiin tanakammin miehittää. Niinikään saatiin Leinikkälään “oma” konekivääri, ja kaiken huipuksi saapui yksi tykkikin, niitä samaisia Sortavalan konenepajalla kuntoon pantuja, joista jo alussa oli puhe. Tosin sillä ei ollut mukanaan ampumatarpeita kuin muutamia laatikoita, mutta se oli tykki joka tapauksessa, murha-ase, jollaisen useimmat Raudun rintamalla olevat poikasemme ensi kerran elämässään näkivät omin silmin.

Suuria toiveita siihen rakenneltiinkin, miehestä mieheen kävi kerskuva puhelu: “Antaapas nyt ryssien yrittää, niin kyllä ällistyvät, kun näkevät, että on se meilläkin puheenvuoro.” Jo heti saavuttuaan saikin tykkimme tulikasteensa suorittaa. Maaliskuun 5. päivänä vaihdettuaan taas välillä Pietarista uusia joukkoja, tekivät näet venäläiset rintaman murtoyrityksen Leinikkälän kohdalla. Tappelu päättyi kuitenkin hyvin lyhyeen, jo muutaman kestäneen nujakan jälkeen peräytyivät ryssät kiireenkaupalla lähtöasemilleen. Raportin mukaan lankesi ansio tästä suureksi osaksi juuri tykillemme, “joka ampui tarkasti oman ketjun yli asemiemme eteen heitellen metsän reunassa kaikki sikin sokin, puut, punikit, ja ryssät, niin että sitä oli oikein ilo katsella”.

Muuten antoikin vihollinen näinä päivinä meidän olla rauhassa, ja tämä lepoaika käytettiin tyystin hyödylliseen työhön. Miehistöä harjoitettiin ahkerasti varsinkin konekiväärien käyttöön ja harjoitusten väliajoilla kaivettiin juoksuhautoja. Kiitos näiden varustelujen, saatiin irtonaista väkeä sen verran kokoon, että voitiin miehittää kirkonkylästä lounaaseen oleva Vakkilan kylä, jonka kautta vihollinen oli ottanut tavakseen uhkailla kiertoliikkeellä kirkolla olevia joukkojamme.

Aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän miehittämiseen eivät vähäiset voimamme kuitenkaan riittäneet. Se olisi kyllä ollut oivallinen asemapaikka sivusta- ja selkäpuolelle suunnattujen hyökkäysten tukikohdaksi, vaan siihen olisi tarvittu luja varusväki, kun se oli niin erillään ja sen lisäksi alttiina sekä asemalta että etelästä pitkin Raasulin maantietä tapahtuville vihollisen hyökkäyksille. Niinpä täytyi Maanselkä, vaikka kirvelevin sydämin, vielä jättää puolittain ryssien haltuun, puolittain puolueettomaksi alueeksi. Maaliskuun 6. päivänä oli ankara tykkitaistelu, jonka kestäessä vihollinen kohdisti taasen tulensa erikoisen kiukkuisena kirkkoa ja sen vieressä olevaa vanhaa kellotapulia vastaan saadakseen ne lopultakin tuhotuksi. Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut, vain muutaman talon kirkonkylän ja aseman väliltä sai vihollinen poltetuksi. Niin ikään pommitti vihollinen kiivaasti Leinikkälän hovin rakennuksia, joissa se läpimurtautumisensa aikana oli muutamia tunteja majaillut ja joiden se arvasi nyt olevan meikäläisten majoituspaikkana. Muutamia panoksia osuikin aivan hovin pihalle, mutta rakennukset jäivät eheiksi, eikä ainutkaan hovissa majailevista miehistä haavoittunut.

ValkjärveIlä suoritettiin näinä päivinä verisiä taisteluja. Siellä olivat meikäläisten vähälukuiset vartiojoukot miltei aivan harjaantumatonta väkeä, ja tämän keksittyään koetti vihollinen raivata sieltä kautta itselleen tien Kiviniemeen. Siinä se olikin jo vähällä onnistua. Maaliskuun 6. päivänä valtasi vihollinen lähellä Valkjärven kirkonkylää olevan Valkeamatkan kylän, ja joutuivat tässä taistelussa meidän joukkomme täydelliseen hajaannustilaan. Kaikkiaan nousi niiden miesluku pariinsataan, ja niistä kaatui tai haavoittui taistelussa yli 40 miestä, toisin sanoen likipitäin joka neljäs mies.

Ei ollutkaan yhtään kumma, jos tällaisen hirvittävän löylyn jälkeen ensikertalaiset ja tottumattomien johtajien komennossa olevat poikasemme joutuivat niin ankaran pakokauhun valtaan, että jättivät seuraavan yön aikana Valkjärven kirkonkylän ja peräytyivät Kiviniemeen. Onneksi oli vihollinenkin taistelun jälkeen niin väsyksissä, ettei se seuraavana päivänä liikahtanut mihinkään Valkeamatkasta. Näin pelastui silloin tyhjänä ollut Valkjärven kirkonkylä aivan kuin ihmeen kautta.

Samana iltana saapui Savonlinnasta Kiviniemeen kokonaisen komppanian suuruinen apujoukko. Se lähetettiin heti yötä myöten Valkjärvelle, ja sen mukaan koottiin lisäksi kaikki edellisenä päivänä peräytyneetkin joukko-osastot. Ja niinpä tapasi vihollinen, kun se maaliskuun 8. päivänä yritti edetä Valkeamatkasta, Valkjärven kirkonkylässä lujan vastarinnan. Uhkaava tilanne oli pelastettu. Samana päivänä jätti insinööri Kehvola Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohdon toisiin käsiin siirtyen itse Antreaan eversti Sihvon esikuntaan.