Rautu ja rautulaiset, Karjalan kannas, Luovutettu Karjala
   
 

Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä —
saartorengas suljetaan täydellisesti —
vihollinen menettää panssarijunansa

Maaliskuun 27. ja 28. päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana kärsittyjä vaurioita.

Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin aloitetun taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua, että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli saatavissa.

Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun. Palkealaan jätettiin vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.

Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä ja mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.

Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään äkkihyökkäyksiä radalle. Maaliskuun 29. päivänä onnistuikin meikäläisten tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella. Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.

Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun. Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haupitsipatteri. Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon (nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui Rautuun maaliskuun 28. päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.

Maaliskuun 29. päivänä, joka oli pitkäperjantai, kuletettiin tykit Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa tie sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät tähystysasemat, voi puolipatteri jo maaliskuun 30. päivän iltana alottaa järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.

Vielä se kuitenkin teki jyrkkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30. ja vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden omissa, varustetuissa pesissä.

Koetti viholliselle maaliskuun 31. päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen, ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien vihollisjoukkojen kanssa.

Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä, meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin uusiin.

Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen riveissä.

Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin meikäläisten käsiin.

Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maaliskuun 31. päivänä joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja sijoitettiin ne vuorityk-kien rinnalle asemiin sekä alotettiin viipymättä vihollisen varustusten pommitus.

Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin olisi jouduttu taistelemaan välissä.

Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän väliselle Petäjärven asemalle myöhään maaliskuun 31. päivän iltana. Sieltä marssivat pataljoonan ensimmäinen ja toinen komppania varhain seuraavana aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.

Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin ja lennätinjohdot, joten vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi. Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten jäädessä reserviin.

Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan, vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.

Huhtikuun 2. päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimmäiset uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6 haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40 kaatunutta.

Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä yhteyttä kulettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut, viholIinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei vihollisen käytettävissä ollut.

Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5 konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1000 kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja, 30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin, vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.

Kun vielä huhtikuun 2. päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri Schleutkerin johtama haupitsipatteri ja sekin saatu kuljetetuksi asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit rataisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta. Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtikuun 3. päivän vastainen yö, huhtikuun 3. päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan, saatiin useampia täyssattumia ja asema alueella syttyi parisen pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti, nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.

Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,2 kilometrin matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.

Jalkaväen toiminta huhtikuun 3. päivänä supistui parin vihollisen heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada kunnollisesti levätä.