Rautu ja rautulaiset, Karjalan kannas, Luovutettu Karjala
   
 

Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina

Ennen kuin käyn varsinaiseen aiheeseeni, on tarpeen muutamin sanoin valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden tapausten jouduttamina alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi vakavasti epäilty, kyetäänkö ns. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa asiain hoidon käsiinsä, ei kuitenkaan ollut vähintäkään halua luonnon luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun oli tammikuun 26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot – yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä, vieläpä Pietarista tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti, ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille. Päätettiin hommata näiden tueksi myös järeämpää aseistusta. Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu, mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä tuloksella, että ensimmäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen, joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle, ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä kokoontuneesta 8000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera tahansa. Niinpä esim. pa-noksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu “väärät patruunat”, joita ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset kiukkuisemmiksi. Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan hyvin käsitetty tämän rintama osan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle. Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin–Hiitolan rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan tuota Pietarin–Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että rajantakaisella Pietarin–Raasulin rataosalla vihollinen näytti elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan hyökkäyksen varalta. Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7. pataljoona. Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi ja oli hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta. Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20. päivän iltana saapui rajalla olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen. Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjän puoleiselle Raasulin asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä, varustuksinaan mm. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä, joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.